Kokeellisen fysiikan taiturina olen päätynyt fysiikan olympiajoukkueen avuksi. Ohjausosuuteni Jyväskylässä pidettävällä valmennusleirillä on Meksikon olympialaisten (2009) tehtävä, jossa määritetään diodilaserin aallonpituus diffraktion avulla.

Meksikossa oli kaksi kokeellista tehtävää, ja kokosimme kaverin kanssa laitteistot molempiin tehtäviin. Ensin mittasimme kissankullan kaksoispolarisaatiota kuvan vasemmanpuoleisella laitteistolla, minkä jälkeen yritimme saada diffraktio aikaiseksi kuvan oikeanpuoleisella laitteistolla. Ensin diffraktio onnistui upeasti, sitten ei millään; epäilimme selkeän diffraktiokuvion vaihtuneen epäselvempään sormenjälkeen. Leiri on vasta keväällä, joten vielä on aikaa ihmetellä. En viiltänyt itsenäni mittausjärjestelyyn kuuluvalla partaterällä tai sohaissut silmään laserilla. Siitä pisteet.

To be light, to be fast, to be strong
Those legs ain’t legs, they’re wings or wheels
And it feels like I’m flying along

Pidimme tänään OPEP411-kurssin päätteeksi teemaseminaarin opettajakuvasta. Oman viisiminuuttiseni käytin puhumalla heteronormatiivisuudesta. Minähän olin pihalla normatiivisuudesta heti ensimmäisenä kouluaamunani: välituntikellon soidessa seurasin kavereitani väärään, poikien jonoon. Auts! No, pääsin onneksi pihalta sisälle oikeassa jonossa. Seminaariosuudessani yritin herätellä ajatuksia siitä, että kouluarjessa voi toimia eri tavoin: hyväksymällä hiljaa “homottelun” tai puuttumalla siihen antaa itsestään melko erilaisen kuvan opettajana. Ei mitään kovin uutta.

Yhdellä ryhmällä oli aiheena opettajuuden sisäsyntyisyys: onko opettajuus luontaista vai voiko sitä oppia. Opintojen aikana väsäämme portfoliota, jossa seuraamme oman opetusfilosofiamme kehitystä. Kun vuoden verran pohtii omaa opettajuuttaan portfoliotyöskentelynä, ei ole kovin kummallista, että alkaa uskoa opettajuuden olevan jotain hyvin erityistä. Paljastin miettineeni, entäpä jos kuorma-autonkuljettajiksi opiskelevat rakentaisivat omaa ammatti-identiteettiänsä samalla tavalla. Mielikuva näytti hymyilyttävän ihmisiä kurssin vetäjää myöten. Niin taas revittiin minäkuvaani vakavahenkisenä ihmisenä!

Viimeiset puolitoista kuukautta ovat menneet tiiviisti opiskeluissa, mikä on ollut antoisaa. Syyslomalla lähdin tervehtimään Helsinkiä, päädyin mallintajien ryhmäkokoukseen ja -kuvaan. On ollut hienoa kuulua tähän porukkaan, vaikken kaipaakaan yliopistolle.

Päivien lomassa palautin päätäni ympäristöön: kieleen ja ilmapiiriin Kumpulassa. Lounaspöydässä kerroin keskustelleeni opetusharjoittelussa paljon siitä, kuinka olen onnistunut saamaan kontaktin oppilaisiin. Opetustuntien sisällöstä on keskusteltu lähinnä vain, kun minä olen ottanut aiheen esille ohjaajieni kanssa. “Onko muutkin ohjaajat niin huonoja, vaiko vain sun?” Ei, ohjaajat eivät ole huonoja, vaan ovat ymmärtäneet jotain jakamisen arvoista: aina on aikaa, tänään ei tarvitse kertoa kaikkea, kuuntele mitä oppilailla on sanottavaa. Vielä kun tämän muistaisi ihan arjessa kaikkien ihmisten kanssa.

You can always call me a friend
So I will be with you until the end

Erään paistopistelounaan jälkeen mietimme opiskelijaporukassa, että olisi pitänyt juosta cooperin testi näin syksyllä ja sama sitten keväällä. Olisi pohdittu tutkivalla otteella, miten pedagogisten opiskelu vaikuttaa fyysiseen kuntoon.

Maanantaipäivän naputtelin tietokonetta ja söin kuumia siipiä ihan omasta paistopisteestäni. Illalla teki mieli lähteä ulos ja suu suolaisena hölkkäsin ylös Hippokselle. Uusissa tossuissani oli mukavan pehmeä kosketus, mutta polveni eivät tuntuneet oikenevan edes alamäkiosuuksilla. Pari kertaa unohduin kävelemään ajatuksissani, mutta reilu kahdeksan kilometriä taittui sentään noin 47 minuuttiin.

Norssissa on syysloma.